Kaikki on yhtä hyviä kuin Kolumbus

Sattuu, ahdistaa, masentaa, itkettää, harmittaa, hermostuttaa, jännittää, mietityttää, pelottaa, stressaa.. Joo joo, myrksyn jälkeen on aina tyyntä, mutta tyynen jälkeen on myös aina myrsky. Se on luonnon laki. Mun elämän eniten voimia vievin myrsky on tässäkin blogissa käsitelty jo tältä vuodelta, mutta nostan silti aiheen uudelleen esiin -nimittäin koulujen alku. En käsitä miten voi pienellä ihmisellä olla näin iso ahdistus. En. Vaan. Käsitä. En sitten millään! Tekis mieli työntää pää takasta sisään ja huutaa niin lujaa, että kaikki noki ja pöly lentää ilmojen halki piipusta ulos.

Kuinka monta kertaa ihminen kaatuu maahan, saa haavan iholle tai tulee lyödyksi? Jollei satu muuten, niin vähintään kolautetaan varvas pöydänjalkaan (tarkemmin sanottuna pulpetin jalkaan) tai tuoli kaatuu ryminällä laukun painosta. Aina tapahtuu jotain, joka jollain tavalla satuttaa minua itseäni eli ihmistä tai toista ihmistä. Jää sellanen ikävä maku suuhun, iholle arpi tai tietokoneeseen kolhu, jotka kaikki vaan muistuttaa siitä negatiivisesta tilanteesta. Sitten sitä alkaa sonnustautumaan asioihin negatiivisesti. "Eikä, taas alkaa koulut! En mä halua..."

Jännittikö ite Kolumbusta, kun suuntas uudelle maalle ihan tuntemattomaan? Vai oliko se ennemminkin innoissaan ja uteliaisuudella tehnyt historiaa tietämättään? Jos teen psykologista analyysia, niin veikkaan sen fiiliksen olleen vähän kaikkea noita. Vähän kuin mun fiilikset nyt lukiosta. Oon ihan uudella maalla lukion ekalla vuodella tuntemattomassa, ei hajuukaan minkälaista opiskelu lukiossa on.. Oon innoissani ja utelias, mutta samaan aikaan jännittää ja pelottaa. Tosin tiedostan mun kirjottavan kirjotuksissa, joten en pysty täysin samaistumaan Kolumbukseen sen tiedottomuudesta olevansa historian kirjoissa. Eikä toi yo-tutkinto varmaan nykypäivänä oo niin hieno, kuin Kolumbuksen löytö.. Tosin on sekin aika klisee.

Oltiin me oman elämämme piippuun huutajia tai Kolumbuksia, niin on okei tuntee sellasii huonoja fiiliksiä. Tai mä toivon niin ja mä haluan uskoa niin, ja varmasti Kolumbuskin pelkäs jotain. Ehkä mun myrsky tyyntyy kun saavun mun omalle uudelle maalle ja kartotan sitä vähän enemmän.. Kahdessa päivässä lukion maalla ei ehdi pääsemään mukaan menoon tai tutustumaan siihen paljookaan.

Tsempit teille kouluihin, töihin, välivuotta pitäviin ja muille kaikkiin myrskyihin.. Muistakaa olla Kolumbuksia omissa kehoissanne; lähtekää, tehkää, kartottakaa ja tehkää omalle elämällenne historiaa! Välillä voi olla nuohooja, joka huutaa ahdistustaan piippuun (kunhan ette häiritse liikaa, saattaa sitten piiput käydä vähiin!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukijat